Kissanpentubuumi

 

Näin keväällä joudun monesti Facebookin kissaryhmien julkaisuja katsellessani istumaan sormieni päälle, etten pentukuvien keräämien sydämien sekaan laittaisi jotain muutakin. Nimittäin sanoja, joista moni pentujen omistaja harmistuisi, jopa vihastuisi. Miksi, eivätkö pennut ole ihana asia? No, suoraan sanottuna usein kotikissapentueet eivät ole. Eivät tässä maassa tai maailmassa - eivät juuri tässä hetkessä, kun kissojen tilanne on mikä on. Kissoja hylätään vuosittain 20 000 - eikös se ole aikamoinen määrä? Tarvitaanko niitä kissoja muka lisää, oikeasti? Joka päivä joudutaan lopettamaan kodittomia. Jatkuva pentubuumi tietää lisää kilpailua hyvistä kodeista - ja jos sen kilpailun häviää liian suuren osallistujamäärän takia, ei hyvin käy. Vaikka sinun pennuillesi löytyisi hyvät kodit, mieti niitä ennestään olemassa olevia pentuja, joilta sinun pentusi vievät kodit. Sinullakin on kissanomistajana suuri valta vaikuttaa kodittomien kissojen määrään, joko leikkauttamalla kissasi tai antamalla sen lisääntyä...

Kissoja syntyy, päivittäin kymmeniä, varmaan satojakin. Niitä syntyy liian nuorille kissoille, liian vanhoille kissoille. Niitä syntyy sairaille kissoille, hyvällä tuurilla terveille kissoille. Niitä syntyy omistajien valvovien silmien alle ja kameran salamavalon räpseeseen kotisohville. Niitä syntyy keskelle metsää, korpikuusen kannon alle Mörrimöykyn koloon. Sitten huudellaan, että missä meidän Misse on kun sitä ei ole näkynyt, ei se yleensä pihasta lähde (sepä se, kun tiine kissa voi katsoa että hoitaa pentueensa mieluiten yksin ja lähtee synnyttämään ties minne). Pennut löydetään, jos löydetään, ja ehkä niistä saadaan ihan kesyjä. Jos ne löydetään ajoissa, ja ennen kaikkea elossa. Ihmiskontaktit alusta alkaen ovat tärkeitä, jotta pennuista tulee kunnon kotikissa-ainesta.

Nykyään yhä useampi sentään osaa pitää tiineen kissansa sisällä, pitääkseen emon ja pennut turvassa. Isää ei oteta vahdittavaksi - eihän sitä edes tiedä, kenelle se Misse on paksuna, herranen aika sentään, eihän me koko aikaa vahdata mitä kissat tekevät. Voidaan vain toivoa, että isä on terve - useat vapaana kuljeskelevat kollit kantavat parantumattomia tauteja mm. kissojen HIViä, eli kissojen immuunikatoa (FIV), tai kissaleukoosia (FeLV), jotka molemmat johtavat erilaisiin oireisiin ja ennenaikaiseen kuolemaan.

Pätevät rotukissakasvattajat testaavatkin aina mahdollisesti lisääntyvät kissat ennen asutusta, sillä tarttuvien tautien kanssa ei ole pelleilemistä. Samaten he testauttavat veriryhmät, sillä mitä tahansa veriryhmiä edustavia kissoja ei voi yhdistää, jos haluaa terveitä ja hyvinvoivia pentuja.

Kysymys kuuluu: Kuinka moni näistä kissapentueidensa hehkuttajista tietää isän ja emän veriryhmät sekä on testauttanut mahdolliset sairaudet? Kuinka moni edes tiesi, että testaukset ovat tärkeitä kissojen terveyden kannalta? Saati kuinka monen emon (ja isän) suku oli tiedossa, jotta perinnöllisten sairaukset mahdollisuuksia yms voisi kartoittaa?

Pentue (terve sellainen) siis vaatii oikeasti muutakin kuin sen, että netistä kysellään kivan värinen kolli lainaan tai huonommassa tapauksessa päästetään se kissa vain ulos yksistään sulhasta etsimään. Kumpa lisääntyvien kissojen rokotukset ja madotuksetkin olisi kunnossa... En edes uskalla toivoa, että näin olisi kaikilla.



Täytyy myös muistaa, että itse kiima stressaa eläintä ja leikkaamattomuus lisää erilaisia riskejä (esim. mätäkohtu), jatkuvista synnytyksistä puhumattakaan! Kissa ei osaa säädellä lisääntymistään - on ihmisen vastuulla pitää huoli siitä, että kissa pysyy hyvinvoivana.

 

Moni selittelee, että juuri nyt ei ole varaa leikata kissaa. Naaraskissan leikkaus maksaa yleensä n. 70-170 e, paikasta riippuen. Usein hinta pyörii satasen pinnalla. Ei se monelle varmasti pikkusumma ole, mutta mätäkohtujen, keisarinleikkausten jne hoitaminen tulee paljon kalliimmaksi.

Puhumattakaan pennuista, jos niitä pukataan ulos parhaimmillaan
jopa kymmenen vuoden sisällä, ja kaikki pitäisi hoitaa kuukausien ajan. Pennut tarvitsevat useita madotuksia ja laadukasta ruokaa kasvaakseen ja kehittyäkseen hyvin. (Mieluiten pennut tulisi toki myös ennen myyntiä rokottaa ja siruttaa, ihanteellista olisi myös leikata, mutta madotus nyt ainakin on "pakollinen operaatio"). Itselläni on ihan käytännön kokemusta siitä, kuinka marketin viljamössöillä ja ilman madotuksia kasvaneet pennut ovat paljon pienempiä mitä asianmukaisesti hoidetut ikätoverinsa (sijaiskodissa siis kun on pari pentuetta ollut kasvamassa). Pentujen kasvattaminen terveiksi, tasapainoiksi kissoiksi ei ole mikään läpihuutojuttu, vaan se vaatii rahaa ja aikaa, sekä runsaasti tietämystä. Paljon enemmän, mitä netistä pentu-uutisia lukiessaan voisi ajatella.




Pennut ovat suloisia, mutta yritetään kuitenkin ajatella niitä itse kissoja, jookos? Niin kauan kuin kissoja on niin paljon, että niitä täytyy lopetella päivittäin, on kotikissojen lisäännyttäminen suorastaan hyvinkin itsekäs teko. Karu fakta, mutta ei auta kuin niellä se.

Kevät on kasvatuksen aikaa

Kevät on niin täynnä hulinaa ja hälinää, etten ole tännekään ehtinyt hetkeen kirjoitella. Koitetaas nyt kuitenkin kertoa kuulumisia.

 

 

Hiirulaa on alettu herätellä "talvihorroksesta", suomeksi sanottuna siis kasvatustauolta on p
alattu! Lauantaina 25.4 syntyi muutaman kuukauden tauon jälkeen hiiripoikue. Huolehtivana emänä häärää Vaahtokarkki, lk fuzzy beige, näyttelystä laatupalkinto kakkosen saanut kaunis neito. Isä on oma kasvattini, Waleran aka Peikkopoika, lk fuzzy agouti. Poikueessa on kasvamassa bone-värinen naaras (jää itselle), sekä kolme urosta (agouti ja kaksi bonea(?)). Urokset tulevat myyntiin.

Myös Ginka's Some Day My Prince Will Come "Prinsessa", odottaa poikuetta syntyväksi milloinka vain. Myös muutama muu naaras on astutettavana.








Ylivieskan näyttelyssä käytiin 2.4, seitsemän hiiren kanssa (kuvissa bokseissa näyttelypäiväänsä viettää Darwin ja Pasi). Oli hyvin väsyttävä, vaikkakin hauska päivä - herätys oli viideltä, lähtö matkaan puoli seitsemän aikoihin, perillä oltiin yhdeksän tienoilla, näyttelyn alettua ryhdyin hiirten virallisissa assistentiksi ja puuhaa ja poukkoilua riitti. Viiden jälkeen lähdettiin sitten oman matkaporukan kanssa kohti kotia, näyttely oli vielä kesken mutta mikäli olisin jäänyt minuutiksikin pidempään olisin voinut myöhästyä viimeisestä kotiin päin menevästä bussista. Lopulta yhdeksältä olin kotona - pitkä päivä siis. Antoisa reissu oli, vaikka tällä kertaa ei jostain syystä laatupalkintoja tippunut, edes sellaiselle joka oli aiemmin jo laadun saanut.
Myös poikkeuksellisen vähän sieltä tarttui mukaan uusia hiiriä, nimittäin vain yksi ainoa:




Ginka's Faith is a Bluebird -hiiripoika, muunnokseltaan lk chocolate. Syntynyt 20.3.2015, kasvattaja Ida Salonen.


Tarttuipa näyttelystä kyllä mukaan jotain hiiren lisäksi, nimittäin Ulla -syrkin poika, Uuno:




Uunon äiti Ullahan menehtyi tuossa talvella, syytä ei voi kuin arvailla - sehän oli jäänyt tavallista pienemmäksi, liittyen ehkä siihen, kun oli joutunut poikueen saamaan ihan poikasena itsekin (oli tullut kasvattajalla vahingossa paksuksi). En tiedä, vaikuttiko tämä sitten asiaan, että sillä ei ollut sitten niin hyvät eväät elämään... Ikävä on kova, mutta Uunon saaminen takaisin toi kyllä lohtua, se on niin äitinsä poika.


Pitkästä aikaa tuli muuten kotilopoikuekin: Achatina reticulata albinoiden jättimäisestä munasatsista on tänään alkanut kuoriutua poikasia!



Toivotaan, että miniotukset lähtevät hyvällä menestyksellä kasvamaan. Saa nähdä, montako noita loppujen lopuksi kuoriutuu - kuvassa on vain minimaalinen osa munista. Osa menee myyntiin jahka kasvavat, mikäli noita aivan hurjasti kuoriutuu niin piakkoin talvihorroksesta herätettävä kilpikonna kyllä vetelee niitä mielellään poskeensa.


Sijaiskotilaiset ovat muuten vähentyneet "uhkaavasti": enää sijaiskodissa on kaksi kania (uros ja naaras, asuvat erillään leikkaamattomuuden takia) sekä se tiineenä tullut emokissa. Saa nähdä, milloin se jakaantuu.

Surua, iloa ja perus arkea

Surullisia uutisia: keskiviikkoiltana eräs sijaiskotiin tulleista uroksista lähti niin sanotusti vehreimmille niityille. Sen silmät näyttivät niin pahalta, että päädyin lopetuksen olevan paras ratkaisu tässä tilanteessa. Hoito olisi varmasti ollut kovin työlästä, eikä välttämättä edes hyödyllistä enää tässä vaiheessa - edellisen omistajan olisi pitänyt puuttua sairastumiseen jo aikoja sitten... Enkä halunnut ottaa riskiä, että silmätulehdus johtuisi pasteurellasta joka mahdollisesti leviäisi sitten muihin kaneihin. Raskain sydämin siis vein kanipoloisen eräälle kasvattajalle, jonka mies (metsästysluvan omaava) sitten lopetti kanin. Lepää rauhassa, pikkuinen!

Näin pahalta kaniraukan silmät näyttivät...


Jospa sitten kerrottaisiin myös iloisia uutisia: vastoinkäymisistä huolimatta pienoinen leijonaluppalinjani ei nyt tyssännytkään (jos nyt siis kaikki sujuu hyvin)! Surua ja murhetta aiheutti joulukuussa Mimosan sairastuminen. Emänsä kuoleman jälkeen sen silmät punoittivat ja kani laihtui. Kiikutin Mimosan toki eläinlääkäriin, josta se sai antibiootit ja silmätipat. Mimosa parani täysin ja saavutti entisen massansa. Koska oli pieni epäilys, että kyseessä oli pasteurella, meni Mimosa tietenkin jalostuskieltoon. Sen tytär Helmikään ei ollut enää astutuskelpoinen, sillä yrityksistä huolimatta se ei ollut kerinnyt tulla viime talvena tiineeksi ennen kuin aika meni umpeen (eli Helmistä tuli liian vanha ensisynnyttäjäksi). Olin surun murtama, koska tämä pieni kanilinjantynkäni oli minulle tunnearvoltaan hyvin arvokas, sillä se pohjautuu tuohon ihka ensimmäiseen kaniini, joka syksyllä menehtyi. Eräs kasvattajatuttuni vinkkasi nyt, että kun minulla on täällä näitä japanilaisia (siis kuvioltaan, ei syntyperältään) kaneja sijaiskodissa, voisin kokeilla Mimosaa niillä astuttaa. Toivo heräsi, kerta kokeneen kasvattajan mielestä ei ollut mahdoton ajatus. Itsekin olin kyllä epäillyt, liekö sitten Mimosalla pasteurellaa ollenkaan, kun parani niin hyvin ja nopeasti, sekä tytär on pysynyt täysin terveenä. Konsultoin paria eri muun muassa kaneihin perehtynyttä eläinlääkäriä, ja sanottiin että kyllä Mimosan uskaltaa astuttaa, koska tuo pari kuukautta sitten ollut sairastapaus ei vaikuta pasteurellalta (esimerkiksi pasteurellan yleisiä oireita ovat sierainvuoto, yskä jne, joita Mimosalla ei ollut ollenkaan).

Riemusta sitten melkeinpä pomppien vein Mimosan tuota pikaa urokselleen - nyt kyllä tulee sitten risteytyspoikue vaikka Mimosa on puhdas leijonaluppa, mutta toisaalta Mimosallakin kello jo tikittää eikä ole aikaa etsiä 100% täydellistä urosta tähän hätään täältä korvesta. Toisaalta Mimosa nyt onkin aivan ylipörröinen tapaus, joten tuskin siitä haittaakaan on että uros on ihan vaan kääpiöluppa (tai sen tapainen). Väri ainakin on juuri hyvä, keltamusta japanilainen, kuten Mimosallakin :)

 
Mimosa (vasemmalla) astuttiin ainakin kolmesti onnistuneesti. Huomenna sitten taas laitan hetkeksi yhteen :) Pitäkää peukkuja, että maaliskuussa saataisiin terveitä pupuvauvoja onnistuneesti maailmaan!

Väkertelin illalla hienot "annoksetkin" kaneille (kuvasta tosin puuttuu omien kanieni annokset):



Päivän annos sisältää: kauraa ja pellettiä, vähän omenaa ja persiljaa.

















"Tuleeko sitä sapuskaa jo?!" Emo kahden poikasensa kanssa odottaa malttamattomana.

Tällaista tällä kertaa... Seuraavaksi päivittelenkin sitten varmasti jotain muutakin kuin kaniasioita, kyllähän näitä elukoita löytyy enempi muita kuin kaneja ;D

Ps. Suurin osa kaneista (paitsi kaksi joita vielä tarkkailen varmuuden vuoksi) on lisätty tuonne myytäviin.